Vanhuspalvelulain seuraukset

 Eilisen päivän Helsingin Sanomissa (23.1.2021) oli artikkeli lokakuussa 2020 voimaan tulleesta vanhuspalvelulain muutoksesta, jossa määriteltiin vähimmäishoitajamitoitus yhtä hoidettavaa vanhusta kohden. Laissa siis määriteltiin, että tällä hetkellä tulee olla 0,55 hoitajaa yhtä vanhusta kohden ja huhtikuussa vuonna 2023 kaikissa hoivakodeissa, jotka tuotta ympärivuorokautista palvelua, hoitajia tulee olla 0,7 hoitajaa yhtä vanhusta kohden. Laista riideltiin 2019-2020 näyttävästi, mutta kuinka ollakaan päätöksiä tehdessä keskityttiin hoito- tai hoivatyön kannalta epäoleelliseen asiaan, hoitajamitoitukseen. Jo tuolloin kun tuota lakia säädettiin, olin sitä mieltä, että vanhusten hoito ei parane määrittämällä lakiin laskennallinen mitoitus hoitajan työpanokselle vanhusta kohden. Mitä hyötyä vanhukselle on, onko häntä hoitamassa 0,55 tai o,7 hoitajaa tai vaikkapa yksi kokonainen hoitaja, jos hoidon laatua ei ole määritelty tai sitä ei seurata. Vanhuspalvelulaki (28.12.2012/980, 6§) sanoo, että "Palvelujen laadun ja riittävyyden arvioimiseksi kunnan on kerättävä säännöllisesti palautetta palveluja käyttäviltä, heidän omaisiltaan ja läheisiltään sekä kunnan henkilöstöltä. Lisäksi kunnan on koottava tiedot palveluihin käytetyistä taloudellisista voimavaroista sekä henkilöstön määrästä ja koulutuksesa."  Täytyy sanoa, että minua kovasti kummastuttaa, miksi lakiin oli tehtävä erillinen määritelmä hoivapalvelujen hoitajamäärästä, jos tuo kuuden pykälä olisi kunnossa. Vai onko niin, että palautteen perusteella ei tarvitse tehdä muutoksia?

Vanhuspalvelulain 14§ puolestaan sanoo: "Pitkäaikaista hoitoa ja huolenpitoa turvaavat sosiaali- ja terveyspalvelut on toteutettava niin, että iäkäs henkilö voi kokea elämänsä turvalliseksi, merkitykselliseksi ja arvokkaaksi ja että hän voi ylläpitää sosiaalista vuorovaikutusta sekä osallistua mielekkääseen, hyvinvointia, terveyttä ja toimintakykyä edistävään ja ylläpitävään toimintaan." Tässähän se on sitten määritelty, mitä tavoitellaan. Nyt tämän laskennallisen hoitajan antaman hoivatyön mitoitus johtaa siihen Helsingin Sanomien mukaan, että vanhusten huollon yksiköissä riidellään, mik on hoivatyötä ja, mikä on "välillistä asiakastyötä." Välillistä asiakastyötä voi olla esimerkiksi ruoan laittaminen, pyykkäys tai tyhjän lautasen vieminen keittiöön. Vanhuksen syöttäminen on hoivaa, mutta tyhjän astian palautus keittiöön on välillistä asiakastyötä. Sitä ei lasketa 0,55 mitoitukseen hoitajan työpanoksessa. Nyt hoivakodeissa kellotetaan askareita ja päätetään, mikä on hoivatyöhön kuuluvaa työtä ja mikä ei. Sen sijaan, että määritetään laskennallisia minimihoitajamitoituksia lakiin, olisi voitu keskustella yhteiskunnallisella tasolla vanhusten hoidon laadusta sekä vanhuspalveluihin käytetyistä resursseista. Onko hyvinvointivaltiossa ok, että on määritelty myös vanhukselle vuorokauden maksimi-vaippakulutus. Jos tarve olisi käyttää useampi vaippa vuorokaudessa, niin jätetään vanhus märkiin vaippoihin, kunnes uusi vuorokausi koittaa.  Onko ok, että määritellyistä hoitajamääristä huolimatta, vanhukset eivät pääse pesulle edes joka viikko? 

Olisi mahtavaa, jos digitalisaatio toisi meille avoimet vertailuluvut. Sen sijaan, että lakiin kirjataan hienoja asioita, mutta niiden todellista toteutumista ei valvota, olisi hienoa, kun hoitotyön laatua voitaisiin vertailla samalla tavalla kuin vertaillaan esim. hotelleja tai ravintoloita. Olisi heinoa, kun laatukriteerit olisivat selkeät, palautteet avoimet ja niiden avulla voitaisiin verrata sitä oikeaa hoitoa. Sekä vanhuksen että omaisten kannalta olisi tärkeää, että vanhuksia hoidetaan inhimillisesti ja arvokkaasti. Ja kun hoitajalla on huono tai väsynyt päivä, olisi olemassa kollega, joka jaksaisi auttaa siinä hetkessä ja taata silloinkin hyvä hoito. Minusta laissa on varsin moneen otteeseen määritelty, miten vanhuksia tulisi hoitaa. 19§:ssä sanotaan: "Iäkkäälle henkilölle tarjottavien sosiaali- ja terveyspalvelujen on oltava laadukkaita ja niiden on turvattava hänelle hyvä hoito ja huolenpito." Valitettavasti paljon kiistelyä ja aikaa vienyt vanhuspalvelulain uudistus hoitajien minimimitoituksen suhteen ei korjannut tilannetta, missä palvelujen laadukkuus jää "välillisen ja välittömän" asiakastyön laskemisen jalkoihin. Fakta on se, että hoivakodin vanhuksen näkökulmasta, ystävällinen hoitaja hoitaa hänen tarpeitaan sekä puuroa syöttäessä että astioita keittiöön viedessä. Hoitaja auttaa hänet pesulle ja laittaa likaiset pyykit pesukoneeseen. Parhaimmillaan hoitaja voisi vaikkapa lukea hänelle ääneen. Se on kaikki hoivaa ja huolenpitoa. Sitähän me vanhuksille haluaisimme. Miten päädyttiin laskemaan eri toimintojen eroja ja etsimään keinoja kiertää vanhuksen kokonaisvaltaista hoitoa?