Yhteiskunnasta ja ympäristöstä

 Eilisen päivän Helsingin Sanomissa (23.1.2021) oli artikkeli lokakuussa 2020 voimaan tulleesta vanhuspalvelulain muutoksesta, jossa määriteltiin vähimmäishoitajamitoitus yhtä hoidettavaa vanhusta kohden. Laissa siis määriteltiin, että tällä hetkellä tulee olla 0,55 hoitajaa yhtä vanhusta kohden ja huhtikuussa vuonna 2023 kaikissa hoivakodeissa, jotka tuotta ympärivuorokautista palvelua, hoitajia tulee olla 0,7 hoitajaa yhtä vanhusta kohden. Laista riideltiin 2019-2020 näyttävästi, mutta kuinka ollakaan päätöksiä tehdessä keskityttiin hoito- tai hoivatyön kannalta epäoleelliseen asiaan, hoitajamitoitukseen. Jo tuolloin kun tuota lakia säädettiin, olin sitä mieltä, että vanhusten hoito ei parane määrittämällä lakiin laskennallinen mitoitus hoitajan työpanokselle vanhusta kohden. Mitä hyötyä vanhukselle on, onko häntä hoitamassa 0,55 tai o,7 hoitajaa tai vaikkapa yksi kokonainen hoitaja, jos hoidon laatua ei ole määritelty tai sitä ei seurata. Vanhuspalvelulaki (28.12.2012/980, 6§) sanoo

Ihmisten hoitaminen on terveydenhuollossa on sen ydintehtävä. Mutta millä hinnalla? Tällä kertaa en puhu taloudellisuudesta, vaikka se minua kovasti kiinnostaakin. Tällä kertaa puhun ekologisuudesta. Terveydenhuolto ja siihen liittyvä aseptiikka (puhtaus) toteutuvat kertakäyttöisyydellä sekä lyhyen aikavälin tuotteilla. Ihmisen toiminta toisen ihmisen hoitamiseksi toteutuu ympäristöä kuormittavilla tavoilla, eikä siihen ole toistaiseksi kovinkaan paljoa kiinnitetty huomiota. Toisaalta tiedon lisääntyessä opitaan uutta ja kehitytään. Terveydenhuolto on edelleen melkoisen suojattua. Sairauden hoitaminen ohittaa kaikki muut näkökohdat siten, että on perusteltua kuluttaa luonnonvaroja ilman, että huomioitaisiin muut näkökohdat. Olemme asenteissa edistyneet, mutta emme läheskään riittävän nopeasti.  Muovin määrä valtavaa Terveydenhuollossa suuri osa tuotteista ovat kertakäyttöisiä. On kertakäyttöisiä instrumentteja ja sähkölaitteita, jotka heitetään roskikseen yhden käyttökerran jälkeen. Ne